Rovaniemi on sienestäjän aarreaitta

Herkkutatit ovat erinomaisia ruokasieniä, joiden maku vain paranee kuivattaessa. Nuoret yksilöt voi myös säilöä raakapakastamalla.

Herkkutatti (Boletus edulis) kasvaa yleensä kuusen kumppanina ja hieman kosteammilla paikoilla kuin männynherkkutatti. Sienen erottaa muista tateista massiivisen jalan ja sen vaalean verkkokuvion ja muuttumattoman valkean mallon avulla. Jos halkaiset tatin lakin, huomannet pintakelmun alla punerrusta. Tämä kuuluu asiaan.

Pillistö on nuorilla herkkutateilla valkoinen ja kova. Vanhemmiten pillistö kellastuu ja kypsillä itiöemillä se jo vihertää.

Männynherkkutatti (Boletus pinophilus) on meillä yleensä huomattavasti satoisampi kuin yllä mainittu serkkunsa, mutta biotooppi eli sienen elinympäristö toki ratkaisee, kumpaa löydät enemmän. Männynherkkutatti viihtyy mäntykankailla, ja mitä karumpi ja hiekkaisempi mäntykangas, sen suuremman ja monesti myös toukattomamman saaliin todennäköisesti saat.

Pillistö on männynherkkutatillakin alussa vitivalkoinen ja kova, vanhemmiten kellastuva, mutta iäkkäämmillä yksilöillä pillien suut punertavat toisin kuin herkkutatilla. Kypsemmän yksilön pillistö saattaa siis olla näennäisesti hyvinkin punainen. Herkkutatin pillistö ei punerru koskaan.

Männynherkkutatin jalka on herkkutateille ominaisen muhkea, monesti yllättävänkin punertava ja vaaleaverkkokuvioinen. Sen malto ei myöskään vaihda väriä edes vanhana.

Molempien herkkutattien maku on mieto, hieman pähkinäinen raakana. Jalka maistuu monesti enemmän makean naurismaiselle, muttei koskaan karvaalle.

Meillä Lapissa harvinaisen ja syötäväksi kelpaamattoman sappitatin erottaa herkkutatista jo pelkällä makutestillä: sappitatti nimensä mukaisesti maistuu sapenkarvaalle ja sen pillistö pullistuu ja muuttuu marjapuuron punaiseksi jo varhaisessa vaiheessa. Sappitatin jalan verkkokuvio on musta (paitsi aivan lakin alla)

Herkkutatti (Boletus edulis)

Männynherkkutatti (Boletus pinophilus)

Tuoksuvalmuskaa kutsutaan yleisesti myös matsutakeksi. Sen näköislaji on kaulusvalmuska, joka ei ole ruokasieni. Kerromme tässä, miten erotat ne toisistaan.

Tuoksuvalmuska (Tricholoma matsutake) on tanakka, tuoksuu huumaavan imelälle, kuin halvalle parfyymille tai eltaantuneelle kuivakakkumausteseokselle. Sen jalka on todella tiukasti maassa kiinni ja usein käyrä. Monesti näitä saa repiä maasta kaksin käsin, kun jalka kasvaa 90 asteen kulmassa.

Lakin pinta muistuttaa märkää vasikannahkaa. Väritys tuoksuvalmuskassa on lämpimänruskea, muttei koskaan ketunpunainen tai vihreä. Jalka on lakin värinen paitsi renkaan yläpuolelta, jossa se on valkoinen. Malto on erittäin kiinteää. Jalka jo nuorena kuituinen. Maku mieto.

Kaulusvalmuskan (Tricholoma focale) erottaa tuoksuvalmuskasta jo pelkästään värityksen perusteella. Se on oranssinpunainen, ja usein siinä on vihreitä sävyjä. Lakin pinta on kirjava, muttei koskaan samalla tavalla nahkamaisen oloinen kuin tuoksuvalmuskalla. Sen jalka on lyhyempi, alaspäin suippeneva ja vain löyhästi kiinni maassa.

Jotkut sanovat kaulusvalmuskaa jauhontuoksuiseksi, jonkun mielestä haju muistuttaa jääkaapin takaseinään jäätyneen kurkun hajua. Maku on mieto, mutta sieni ei kelpaa ruoaksi.

Molemmat valmuskat kansoittavat samoja kuivia, hiekkapohjaisia mäntykankaita, mutta kaulusvalmuskan pääsato kypsyy yleensä hieman myöhemmin. Molemmat valmuskat ovat myös renkaallisia ja niiden heltat ovat valkoiset, tiheässä ja kolotyviset.

Tuoksuvalmuska.

Tuoksuvalmuska (vas.) ja kaulusvalmuska (oik.)

Suppilovahvero (Craterellus tubaeformis) on maineestaan huolimatta myös Lapissa yleinen ja usein myös runsassatoinen sieni, jonka kausi jatkuu aina lumien tuloon saakka, jolloin niiden havaitseminen käy jo vaikeaksi, mutta suppilovahveroita voi poimia myös jäätyneinä!

Suppilovahvero on lähtökohtaisesti kuusikkolaji, mutta Lapissa sitä kannattaa etsiä myös männiköistä. Vaarojen laet tai niiden sammaleiset ylärinteet kannattaa syynätä tarkkaan syyskuusta lähtien jos tähän herkkuun mielii törmätä. Se kasvaa monesti suurissakin ryppäissä suoraan maasta. Jos löysit sen siis kannonnokasta tai puunrungolta, löysit jotain vallan muuta.

Suppilovahveron lakki voi olla melkein musta tai huomattavan keltainen ja kaikkea siltä väliltä. Lakin reuna on monesti aaltoileva ja etenkin vanhemmilla yksilöillä reunan rönsyilevä olemus korostuu. Etenkin keskustassa selkeää suomuisuutta.

Jalka ontto tyvestä lakkiin asti, josta myös suppilovahveron nimi juontuu. Jalan väri vaihtelee likaisenruskeasta kirkkaankeltaiseen.

Suppilovahverolla ei ole varsinaisia helttoja vaan poimut, jotka ovat poikkeuksetta johteiset eli jatkuvat jalkaan. Itiöpöly tällä lajilla on valkoista, joten poimut muuttuvat kellertävistä vaaleiksi nopeasti. Ryppään alemmat lakit myös värjäytyvät itiöpölyn vaikutuksesta monesti valkoisiksi.

Sienestä käytetään kaikki osat, mutta poimiessa kannattaa malttaa poimia sienet yksitellen, koska ryppään seassa saattaa kasvaa muitakin sieniä, joita et koriisi halua.

Suppilovahvero kasvaa usein ryppäänä.

Suppilovahverolla ei ole lakin alla helttoja, vaan poimut.

Suppilovahveroita voi kerätä aina lumen tuloon saakka. Sieni
kestää hyvin kylmyyttä.

Talvijuurekas (Flammulina sp) on myöhäissyksyn ja jopa talven sieni! Toisin kuin muut sienet, jotka nuupahtavat hallaöiden saavuttua jatkaa talvijuurekas kasvuaan sinnikäästi vielä lumien tultuakin.

Talvijuurekkaat kasvavat ryppäinä usein puun rungoilla tai oksilla. Se kelpuuttaa niin elävät kuin kuolleetkin puut kasvualustakseen. Joskus kasvavat näennäisesti myös suoraan maasta. Talvijuurekas on oikeastaan ryhmä lajeja, joten ulkonäössä ja kasvupaikoissa on myös jonkin verran vaihtelua, mutta kaikki ryhmän lajit ovat kuitenkin syötäviä.

Sienestä käytetään ainoastaan lakit, koska talvijuurekkaan jalka on yhtä sitkeä kuin lappilaisen sienestäjän luontokin. Lakki on limainen tai vähintään tahmea, hunajanvaalea ja suomuton, keskusta yleensä asteen, pari tummempi kuin muu lakki.

 Heltat talvijuurekkaalla ovat pysyvän valkoiset tai kermanväriset, kolotyviset ja melko harvat Jalka aivan nuorilla yksilöillä on vaalea, mutta nopeasti tyvestä alkaen tummuva ja samettinukkainen, ontto. Jalassa ei ole rengasta.

Talvijuurekas.

Talvijuurekas.

Kuusilahokka (Hypholoma capnoides) on yleinen, runssatoinen, herkullinen sieni, josta käytetään ainoastaan lakit. Sitä voi löytää läpi syksyn, mutta runsaimmillaan se on yleensä vasta syyskuussa. Lapissa tämän lievästi myrkyllistä ja pahanmakuista näköislajia, kitkerälahokkaa ei juuri esiinny.

Kuusilahokka kasvaa usein ryhmissä kannoissa tai näennäisesti suoraan maasta, muttei koskaan elävässä puussa. Nimestään huolimatta se kasvaa myös männyllä, mutta erittäin harvoin lehtipuulla. Yhdessä ryppäässä saattaa olla kymmeniäkin itiöemiä.

Lakki kuusilahokalla on sileä, hunajan tai kinuskin värinen, mutta kosteusmuuntuvana se vaihtaa väriä kelien mukaan ja voi olla varsin kirjava kuten kuvista ilmi käy. Nuorilla lakeilla aivan reunassa on joskus silmin havaittavaa suojusjätettä, mutta se kuluu yleensä nopeasti pois.

Jalka kuusilahokalla on ohut, tasapaksu, sitkeä ja yleensä ontto, tyveä kohti tummeneva. Koska sienellä on nuorena ohut suojus helttojen peittona saattaa jalassa joskus näkyä suojusjätettä. Se ei kuitenkaan koskaan muodosta selvää rengasta toisin kuin esimerkiksi koivunkantosienellä tai mesisienellä.

Sienen heltat ovat melko tiheät, tasatyviset tai heikosti johteiset. Nuorilla sienillä heltat ovat vaaleat, mutta tummuvat nopeasti violetinharmaiksi tumman itiöpölyn vaikutuksesta. Itiöpöly myös monesti värjää ryppään alemmat lakit tummiksi.

Sienen tuoksu on mieto ja maku muistuttaa tuoretta hernettä tai verta.

Kuusilahokka.

Kuusilahokka.

Koivunkantosieni (Kuehneromyces mutabilis) on erinomainen ja runsassatoinen ruokasieni, joka jää monelta poimimatta tappavan myrkyllisen myrkkynääpikän pelossa. Nämä kaksi lajia eivät kuitenkaan todellisuudessa muistuta toisiaan niin paljon, etteikö niitä olisi mahdollista erottaa toisistaan ilman mykologian maisterintutkintoa. Molemmat ovat lahottajasieniä ja saattavat kasvaa samoilla paikoilla ja alustoilla samoihin aikoihin, joten tarkkuutta kuitenkin vaaditaan etenkin jos on aloitteleva sienestäjä, joka ei osaa vielä katsoa tuntomerkkikokonaisuuksia. Esittelyssä ensin koivunkantosieni ja alempana myrkkynääpikkä.

Koivunkantosieni kasvaa useimmiten ryppäinä/ryhminä. Suurimmat yksittäiset esiintymät saattavat sisältää yli sata itiöemää. Nimestään huolimatta kasvualustaksi sille kelpaa muukin kuin koivun kanto. Tässä kuvassakin se kasvaa näennäisesti maasta.

Koivunkantosieni on yleensä kooltaan isompi ja jykevämpi kuin myrkkynääpikkä, mutta molemmissa lajeissa tapaa joskus niin kääpiöitä kuin jättiläisiäkin.

Koivunkantosienen lakki on toffeen- tai kinuskinruskea ja kosteusmuuntuva. Joillakin mieleen tulee paistettu kananmuna.

Koivunkantosienen jalka on renkaallinen ja renkaan alapuolelta ruskeasuomuinen ("nyppyinen"). Vanhemmiten rengas saattaa hävitä lähes kokonaan ja jalka tummua niin, ettei suomuja enää erota. Malto jalassa sitkeää jo kohtuullisen nuorillakin yksilöillä. Tästä syystä suositellaan käytettäväksi ainoastaan lakit.

Koivunkantosienen helttoja aivan nuorilla sienillä peittää ohut suojus, joka myöhemmin repeää ja muodostaa renkaan jalkaan. Heltat ovat hieman johteiset ja vaaleahkot, vanhemmiten itiöpölyn ruskeaksi värjäämät. Itiöpölyn väri näkyy nuoremmilla sienillä parhaiten renkaalla (ks. kuva).

Koivunkantosienen tuoksu on mausteisen miellyttävä. Maku mieto.

Myrkkynääpikkä (Galerina marginata) on yleinen, mutta useimmiten kasvupaikallaan harvalukuisempi kuin koivunkantosieni. Se ei siis lähtökohtaisesti muodosta monikymmenitiöemäisiä kasvustoja kuten koivunkantosieni, mutta se ei yksinään ole luotettava tuntomerkki. Havupuun suosija, mutta tavataan myös lehtipuulta.

Myrkkynääpikän lakki on lämpimänrusehtava ja kosteusmuuntuva, läpisäteinen. Se saattaa siis olla tasaisenruskea tai keskeltä erivärinen kuten näköislajinsakin. Kuiva sieni saattaa olla lakiltaan hyvinkin tasavärisen vaaleanruskea.

Myrkkynääpikän jalka on ohut, hento ja renkaallinen. Rengas on mitättömämpi kuin koivunkantosienellä (monesti lähes olematon ja jalkaan liimautunut) ja itiöpölyn ruosteenruskeaksi värjäämä. Jalka on silkkisäikeinen, mutta kosketuksesta säikeisyys herkästi katoaa. Pohjaväri jalassa on tummanruskea.

Myrkkynääpikän helttoja aivan nuorilla yksilöillä peittää myös seitinohut suojus. Heltat ovat tasatyviset ja melko tiheät.

Myrkkynääpikällä on melko mieto tuoksu/haju. Kuvan yksilöt eivät tuoksuneet juuri miltään. Pelkän hajun perusteella näitä kahta ei siis voi erottaa jo ihan siksikin, että hajuaistimus ja -assosiaatiot ovat hyvin yksilöllisiä.

Maku mieto (jos maistat raakaa sientä, muista aina sylkeä palat pois ja huuhtoa suu hyvin!).

Koivunkantosieni.

Koivunkantosieni.

Koivunkantosieni.