Viulu

Viulu”Viulu on kuin ystävä, joka aina odottaa sinua ja on uskollinen. Voit kertoa sille syvimmät tunteesi, ilot ja surut. Voit ottaa sen lähelle, aivan leukasi alle, kaulalle. Kun kosketat sitä, vetäiset jousella, saat sen kielet värähtelemään. Samalla jokin värähtää sinussakin, te värähtelette yhdessä..”

Viulu on jousisoitinperheen korkeaäänisin soitin. Sen syntypaikka on Pohjois-Italiassa. 1500-luvun alun soittimia olivat rebek (jonka arabit toivat Espanjaan), renessanssifiideli ja lira da braccio (käsivarsiviulu). Viulu kehitettiin näiden pohjalta. Kuuluisia viulunrakentajasukuja 1500-1700 -luvuilla olivat mm. Amati ja Stradivari, ja näiden rakentamat viulut ovat nykyään arvokkaita harvinaisuuksia. Suomessa perinnesoittimena on käytetty jouhikkoa erityisesti tanssin säestyssoittimena. Viulusta on havaintoja 1600-luvulta.

Viulun soittaminen on hyvä aloittaa varhain, koska lapsella on hyvät mahdollisuudet sopeutua viulun vaativiin soittoasentoihin. Yleensä aloitusikä on noin 6-7 vuotta, mutta lahjakkaat lapset voivat aloittaa jo 4-5 -vuotiaina. Toki isommatkin voivat aloittaa viulun soittamisen. Heille suositellaan myös esimerkiksi alttoviulun soittamista.
Viulun hankkimiseen kannattaa pyytää asiantuntija-apua. Oikea koko mahdollistaa oikeanlaiset soittoasennot. Pienemmille löytyy esim. 1/6- tai 1/8-kokoja. Tärkeätä on myös äänen laatu, eli kuulostaako viulu hyvältä ja pysyykö se vireessä. Aloittelijan viulu maksaa n. 200-350 euroa, mutta Lapin musiikkiopistolta saa edullisesti lainasoittimia.
Viulunsoittaja pääsee heti harrastamaan yhtye- ja orkesterisoittoa. Yhteissoitto on hauskaa ja kehittää sävelkorvan puhtautta.

Vanhempien ja sisarusten tuki on tärkeää sekä kotona että musiikkiopistolla. Varsinkin pienelle lapselle on hyväksi, jos vanhemmat auttavat kotiharjoittelussa.

Opettajat: Igor AriasLinda Tuominen, Taru Tervamäki


Alttoviulu

Alttoviulu on vähän viulua isompi, äänialaltaan 5 sävelaskelta eli kvinttiä matalampi jousisoitin. Siinä on samat kielet kuin sellossa, mutta oktaavia korkeammat. Alttoviulun ääni lumoaa pehmeydellään ja tummalla sävyllään. 

Sanotaan, että alttoviulu on orkesterin ”sielu”. Orkesterissa alttoviululla soittetaan sellon ja viulun väliin jääviä ääniä, jotka antavat Alttoviulu orkesteriin oikeanlaisen soinnin. ”Kun viulu liplattaa kuin pieni kirkas puro, alttoviulu antaa syvemmän soinnin, kuin aalto matalaan rantaan.”

Alttoviulun historia on pitkälti sama kuin viulun. Andrea Amati (1520–1611) oli ensimmäinen soitinrakentaja, joka rakensi alttoja. Alttoviuluja rakennettiin kahta eri kokoa, pieniä ja suuria (tenoreita). Amatin lisäksi Gasparo da Salo (1542–1609) rakensi näitä suuria soittimia. Suuri osa nykyään käytössä olevista vanhojen mestareiden tekemistä alttoviuluista on alunperin ollut tenoreita, jotka on pienennetty myöhemmin alttoviulun kokoisiksi. 1500-luvun pienet alttoviulut ovat kaikki tuhoutuneet.

Alttoviulua käytettiin aluksi yhtyeissä ja orkestereissa soittamaan väliääniä. Varhaisemmissa sinfonioissa alttoviulu tuplasi useimmiten bassolinjaa oktaavia ylempänä, tai toisinaan soitti melodiaan alaterssin. 1700-luvun loppupuolella Mozartin ja Haydnin teoksissa alttoviulu esiintyi lähes tasaveroisena jousikvartetin muiden soittimien kanssa, ja saavutti vähitellen sinfonisessa musiikissakin itsenäisen roolin omaleimaisena orkesterinvärittäjänä. Alttoviululle tuli ohjelmistoa vasta 1740-luvulla. Ranskassa perustettiin alttoviululuokka Pariisin konservatorioon v. 1894. Englannissa uranuurtajana oli Lionel Tertis (1876 – 1975), joka teki hienon uran kansainvälisenä taiteilijana, opettajana ja alttoviulun kehittäjänä.

Suomalaiseen alttoviulunsoittoon ovat vaikuttaneet ehkä eniten italialainen Bruno Giuranna (s. 1933), unkarilaissyntyinen Tibor Varga (1921– 2003) ja saksalainen professori Rainer Moog.

Alttoviulun perustekniikka on jokseenkin sama kuin viulussa. Siinä tarvitaan vain vähän enemmän fyysistä voimaa ja sävelten välit ovat leveämmät kuin viulussa. Monet viulistit ovat siirtyneet alttoviulun soittajiksi ihastuttuaan sen matalampaan ja tummempaan ääneen ja monesti alttoviulun taitajista on huutava pula erilaisissa yhtyeissä. Alttoviululla voi soittaa kaikkea sitä, mitä viulullakin.

Sopiva ikä alttoviulunsoiton aloittamiseen on 4–10 vuotta. Pienillä lapsilla soitto aloitetaan viululla, johon on vaihdettu alttoviulun kielet.

Opettaja: Kaisa Kuula-Bullat


Sello

Sello”Tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen” (Eino Leino: Nocturne).

Sello (violoncello) on jousisoitinperheen toiseksi matalin soitin. Se on kaikista monipuolisin. Ääniala on matalista bassoäänistä aina korkeisiin viuluääniin asti. Sellon ääni lumoaa lämpimällä, ihmisääntä muistuttavalla sävyllään.

Sellonsoittaja on itse kokonaisvaltaisesti läsnä soittaessaan. Sello otetaan syliin värähtelemään ja tuetaan lattiaan erillisellä piikillä. Sellon 4 kieltä ovat colour strings -metodin mukaan: C (norsu, punainen), G (karhu, vihreä), d (isä, oranssi) ja a (äiti, sininen).

Selloa voivat soittaa pienet ja suuret. Useimmat aloittavat 6-8 vuoden iässä (1/8- tai 1/4-selloilla). Musiikkiopistosta voi lainata erikokoisia soittimia.

Soitonopiskelu aloitetaan ns. vapailla kielillä näppäillen ja värejä käyttäen. Etsimme erilaisia mielikuvia ja sävelhahmoja korvakuulolta. Tärkeää on lapsen oma halu soittaa ja kehittyä, luoda itse musiikkia. Vanhempien tuki on tärkeää varsinkin alkuvaiheessa, jotta otekäden ja jousikäden asennot asettuvat oikeille paikoilleen.

Sellisti pääsee pian soittamaan erilaisissa kokoonpanoissa sekä opistolla että kotipiirissä. Musiikkia ja sellokirjallisuutta löytyy laidasta laitaan, klassisesta kevyeen. (Vrt. suomalainen Apocalyptica-selloyhtye).
Legendaarisia historiallisia sellistejä ovat olleet, esim. Paul Tortelier 1914-1940), Mstislav Rostropovich (1927-2007) ja Jaqueline du Pré (1945-1987). Nykyisiä kuuluisuuksia on esim. Steven Isserlis (1958), Yo-Yo Ma (1955), Arto Noras (1942), Marko Ylönen (1966).

Opettajat: Anna-Liisa Koponen, Amanda Sitomaniemi


Kontrabasso

Kontrabasso on jousisoitinperheen suurikokoisin jäsen. Sen ääniala on matala. Kontrabassoa soitetaan useimmiten seisaaltaan, niin että soitin on pystyasennossa ja nojaa soittajaan. Kontrabassossa on neljä (tai viisi) kieltä, joita soitetaan jousella tai näppäillen.

Kontrabasson soiton voi aloittaa aikaisintaan n. 7-vuotiaana, jolloin tarjolla on 1/8-kontrabassoja. 7-9-vuotiaille käy 1/4-koko, 9-13–vuotiaille 1/2-koko; ja 13-vuotiaille ja sitä vanhemmille 3/4-koko. Soittajan ei tarvitse olla erityisen kookas tai voimakas; soittamisen mahdollistaa hyvä sävelkorva ja motoriikka. Harjoittelu tekee mestarin.

Kontrabasso otettiin käyttöön 1600-luvun lopulla ja sen muoto on kehitetty gamba-perheen bassosoittimesta violonesta. Kontrabasson englantilainen nimi double bass viittaa siihen, että usein orkesterimusiikissa kontrabasisti soittaa sellon kanssa samaa stemmaa, mutta oktaavia matalammalta. Näin kontrabasso onkin orkesterin kivijalka.

Beethovenin aikaan 1800-luvulla kontrabasso kehittyi soolosoittimena. Soittotekniikkaa kehitti mm. Serge Koussevitzky (1874-1951). Nykyisin kontrabassolla soitetaan kaikkia niitä kappaleita, joita muillakin jousisisoittimilla, eli vaikka Paganinin viulukapriiseja. Kuuluisia kontrabasisteja olivat mm. Domenico Dragonetti (1763-1846) ja Giovanni Bottesini (1821-1889). Suomalaisen kontrabassonsoiton isä oli Oiva Nummelin(1903-1981). Muita kuuluisia suomalaisia basisteja on, esim. Jorma Katrama (1936-), joka on tehnyt paljon hienoja levytyksiä ja Berliinin Filharmonikoissa vaikuttavat suomalaiset kontrabasistit Janne Saksala (1967-) ja Esko Laine (1961).

Klassisen musiikin lisäksi kontrabasso soveltuu kevyeen musiikkiin, kansanmusiikkiin ja jazz-musiikkiin, jossa kontrabassolla on keskeinen osa ja sitä soitetaan useimmiten näppäillen.

Jos kiinnostuit, voit katsoa videon www.youtube.com: William McGregor (12 v.) soittaa: “Dittersdorf double bass concerto in E Major”

Opettaja: Jukka Nurmela

Kitara1.jpg

Kitara

Musiikkiopistossa klassista kitaraa soitetaan näppäilemällä kieliä sormilla. Myös säestystekniikoihin tutustutaan, jolloin kitaraa saatetaan hieman reippaamminkin rämpsäyttää. Vaikka pääpaino on klassisessa konserttimusiikissa, tutustuvat oppilaat akustisen kitaramusiikin tyyleihin parhaimmillaan todella laajasti seuraavaa listaa mukaillen:
Keskiaika ja renessanssi, barokki - rokki ja poppi, klassinen ja Katto-Kassinen (elokuvamusiikki), romanttinen ja kromaattinen (moderni), flamenco, blues ja country. Soittotunneilla oppilaat pääsevät musisoimaan oman opettajan tai muiden kavereiden kanssa. Omien kappaleiden tekemisessä opettaja ohjaa mielellään, ja toisinaan oppilaskonserteissa kuullaankin kantaesityksiä. Kitaransoiton voi aloittaa jo 5-6-vuotiaana, ja kaikenkokoisille soittajille löytyykin kaupoista opettajan opastuksella sopiva soitin.

Opettajat: Vesa Teittinen, Risto Varrio


Harmonikka

Harmonikka / HaitariRakkaalla lapsella on monta nimeä: harmonikka, hanuri, haitari.

Soittamisen voi aloittaa periaatteessa missä iässä tahansa. Oppilaalla tulee olla oma soitin, sillä opistolla ei ole vuokraharmonikkoja. 


Soitettava ohjelmisto painottuu taidemusiikkiin eli ”klassiseen”. Tosin opiskelun aikana perehdytään myös soittimen käyttöön niin kansan-
kuin viihdemusiikissakin. Nykyisin harmonikkaa käytetään paljon myös kamarimusiikissa, ja vasta-alkajatkin voivat harrastaa yhteissoittoa toisten
oppilaiden kanssa. Yhteinen musisointi on tärkeä motivaation lähde.

Opettaja: Jouko Pääkkönen

 

Piano

PianoPiano - soitin joka ei juuri esittelyjä kaipaa! Kahdeksankymmentäkahdeksan kosketinta rivissä mahdollistavat kokonaisen orkesterin verran sointia - toisaalta myös hiljaiset, herkät sävyt ovat pianolle luonteenomaisia. Pianolle on sävelletty valtava määrä erityylistä musiikkia, ja sillä soitetaan myös sävellyksiä, jotka on sävelletty alun perin esimerkiksi cembalolle tai klavikordille. Piano on myös tärkeä kamarimusiikki- ja säestyssoitin. Pianonsoiton voi aloittaa jo vaikka ennen kouluikää, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Tärkeintä on säännöllinen harjoittelu.

Pianonsoiton oppilaalla tulee olla piano kotona. Kaikki sähköpianot eivät sovellu pianonsoiton kunnolliseen harjoitteluun, joten soittimen valinnasta kannattaa keskustella opettajan kanssa. Musiikkiopistossa pääset soittamaan suurella konserttiflyygelillä.

Lapin musiikkiopistossa annetaan opetusta klassisessa pianossa, ja perustaidot opittuasi voit opiskella myös vapaata säestystä.

Opettajat: Sam Krause Maria Ala-Hannula, Maiju Roine, Katri Säkö-Arias, Agnes Dioszegi, Natalia Rybina


Vapaa säestys

Vapaa säestys on monipuolinen käytännön musisointia ja luovaa ilmaisua yhdistävä oppiaine. Siinä opitaan muun muassa tuottamaan musiikkia kuulonvaraisesti ja säestämään sointumerkeistä. Pianonsoiton oppilaat opiskelevat vapaan säestyksen alkeita osana soitinopintojaan. Halutessaan oppilas voi opiskella vapaata säestystä myös pidemmälle, jolloin opetusta antaa vapaaseen säestykseen syvemmin perehtynyt opettaja.

Opettaja: Maiju Roine 

NuottivihkoLapin musiikkiopisto tarjoaa tasokasta ja yksilöllistä laulunopetusta. Lauluopinnot voi aloittaa 15-vuotiaana. Laulutunneilla käydään läpi äänenmuodostusta ja hengitystekniikkaa tutustuen oman kehon sointiin instrumenttina. Henkilökohtaisten laulutuntien ohella opiskelijat osallistuvat yhteismusisointitunnille, jossa ryhmäopetuksena käydään läpi opittuja lauluja yhdessä säestäjän kanssa.

 

Opettajat: Julia PihavainioMinna Sallinen

Rummut

Lyömäsoittimia on useita erilaisia. Aluksi harjoitellaan perusasioita pikkurummulla, kuten kapulaote, käsien liikeradat, eri rytmeihin sopivat käsijärjestykset, soittoasento ja nuotinluku. Opiskelun edetessä opinnoissa tulevat mukaan melodiset lyömäsoittimet, kuten ksylofoni, marimba ja vibrafoni, mutta myös rumpusetin ja patarumpujen soittaminen.

Lyömäsoitinopiskelussa korostetaan yhteissoiton merkitystä. Lyömäsoittimilla voi soittaa hyvin monenlaista musiikkia klassisesta rokkiin ja salsasta jazziin. Soittamisen voi aloittaa jo noin 7-8 vuotiaana.

Opettaja: Tuomas Marttila


Pikkurumpu, virvelirumpu

Pikkurumpu, kutsutaan myös virvelirumpu, on alun perin tunnettu sotilasrumpuna. Sotilasmusiikista se pikkuhiljaa yleistyi sinfoniaorkestereihin ja viihdemusiikkiin. Rumpu koostuu kahdesta kalvosta (lyöntikalvo ja resonanssikalvo), rungosta ja rummulle ominaisen ”pärisevän” äänen tuottavasta virvelimatosta.

Kalvojen materiaalina käytetään muovia ja nahkaa. Rungon materiaalina voidaan käyttää alumiinia, messinkiä, kuparia, terästä sekä eri puulajeja kuten koivua ja vaahteraa.Virvelimatto voi koostua metallista sekä muovista. Näillä kaikilla materiaaleilla on vaikutusta rummun ominaisuuksiin sekä siitä lähtevän äänen väriin. Pikkurumpua soitetaan yleensä puisilla rumpukapuloilla tai teräksisillä vispilöillä.

Opettaja: Tuomas Marttila


Patarummut

Patarumpu on kalvollinen lyömäsoitin. Patarummussa on iso kattilamainen, muodoltaan puolipallon tai paraabelin muotoinen, tyypillisimmin kuparinen kaikukoppa, jonka yli on pingotettu kalvo. Kalvot ovat nahkaa tai muovia.


Patarummut kuuluvat länsimaisen orkesterimusiikin keskeisimpiin lyömäsoittimiin. Soittimet voidaan virittää yksilölliseen sävelkorkeuteen. Virittäminen onnistuu moderneissa patarummuissa pedaalin avulla. Patarumpuja käytetään yleensä säestävinä rytmisoittimina ja toisinaan melodisina instrumentteina. Rumpuja patarumpalilla on usein kahdesta viiteen, riippuen soitettavasta musiikista. Patarumpuja soitetaan bambu- tai puuvartisilla kapuloilla, joiden päät on tehty huovasta, nahasta, korkista tai puusta.

Opettaja: Tuomas Marttila

Marimba

Marimba

Marimba kuuluu melodialyömäsoitinten perheeseen. Sen kielten valmistamiseen käytetään kovia ja kestäviä puulajeja kuten ruusupuuta. Marimba on yleensä 4 1/3-oktaavinen tai 5-oktaavinen ja sen matalin ääni on 4 1/3- oktaavisissa soittimissa suuri A ja 5-oktaavisissa marimboissa suuri C. Marimbassa on resonointiputket, jotka vahvistavat kielistä lähtevää ääntä. Lisäksi valmistetaan myös 3-4 oktaavisia junior-marimboja. 

Marimbaa soitetaan pehmeillä langasta punotuilla malleteilla. Marimban ääni on pehmeämpi ja pidempi sointinen kuin ksylofonissa. 

Opettaja: Tuomas Marttila


Vibrafoni

Vibrafoni kuuluu melodisiin lyömäsoittimiin. Siinä on metalliset kielet, kaikupedaali sekä moottori, jolla vibrafonille ominainen äänen värähtely saadaan aikaan. Moottori pyörittää resonointiputkien yläpäässä olevia läppiä, joilla värähtely tuotetaan. 

Vibrafonilla on pitkä sointi, jota voidaan halutessa kontrolloida pedaalilla. Pedaali toimii siten, että alas painettuna kielet soivat vapaasti ja ylös päästettynä kaikki kielet vaimentuvat. Vibrafonia soitetaan pehmeillä langasta punotuilla malleteilla. Sen sointi on myös pehmeämpi verrattuna ksylofoniin. Vibrafonin ääniala on yleensä f-f4 tai c-f4. 

 
Opettaja: Tuomas Marttila

Rumpusetti

Rumpusetti on 1900-luvun alkupuoliskolla kehitetty, muodostelmaan aseteltu kokoelma lyömäsoittimia, joita rumpali soittaa. Useimmiten rumpusettiin kuuluu virvelirumpu, yksi tai useampi tom-tom, bassorumpu ja erilaisia lautasia.

Rumpusettiä soitetaan sekä käsin että jaloin. Käsissä on yleensä rumpukapulat tai vispilät, joilla lyödään rumpuja ja symbaaleita. Jalat käyttävät pedaaleita, joita polkemalla voidaan soittaa esimerkiksi bassorumpua ja hi-hat- symbaaleita. Rumpusetti on hyvin suosittu esimerkiksi jazz- ja rock-musiikissa.

Opettaja: Tuomas Marttila
 

Huilu

PoikkihuiluPoikkihuilun äänen sinisenhaikea kauneus on lumonnut ihmisiä kautta aikojen. Huilu on helppo soitin monellakin tavalla: sormitukset ovat yksinkertaisia ja puhallus kuin pulloon puhaltelisi pan-huilun tyyliin.

Huilua voi soittaa 6-vuotiaasta 80-vuotiaaksi asti. Sitä on helppo kuljettaa mukana kaikkialle ja ilahduttaa ystäviä tai sukulaisia. Oppilashuilut ovat edullisia hinnaltaan.

Muiden kanssa yhdessä soittaminen kuuluu myös soittotunteihimme jo pian aloittamisen jälkeen.

Opettajat: Maarit Palovaara, Laura RaudaskoskiKatri Ristolainen

 


Nokkahuilu

NokkahuiluLapin musiikkiopistossa voi opiskella myös nokkahuilun soittoa.

Nokkahuilut muodostava soitinperheen. Sopraanon lisäksi soitamme paljon alttonokkahuilua. Sen ääniala on matalampi ja pehmeämpi kuin sopraanonokkahuilun. Lisäksi yhtyesoitossa myös vielä matalammat tenori- ja bassohuilu tulevat tutuksi.

Nokkahuilun soitossa voi edetä yhtä pitkälle kuin tutuimmissakin soittimissa. Vaikka ammattilaiseksi asti!

Nokkahuilun hankkiminen ei ole kallista. Alkuun pääsemme muutaman kymmenen euron soittimilla.

Pidemmälle edetessä hyvät puiset soittimet maksavat 300-500 eurosta ylöspäin.

Nokkahuilunsoiton voi aloittaa jo ennen kouluikää. Toki myöhemminkin ehtii yhtä hyvin!

Opettaja: Katri Ristolainen

 


Klarinetti

KlarinettiKlarinetti on puupuhallin, jonka putki on sylinterimäinen ja jossa on yksi ruokolehdykkä eli lehti. Klarinetin ääni vaihtelee tarpeen tullen samettisen pehmeästä räikeän kirkuvaan ja sitä käytetäänkin monissa eri musiikinlajeissa.

Puun lisäksi soittimia valmistetaan myös muovista. Ne ovatkin keveitä ja käytännöllisiä nuorille aloittelijoille. Soittaminen aloitetaan yleensä b-klarinetilla, mutta jos oppilas on pienikokoinen pienemmillä es- tai c-klarineteilla.

Klarinetin valinta omaksi soittimeksi edellyttää joidenkin fyysisten vaatimusten täyttämistä: hampaistossa tulisi olla pysyvät ylä- ja alahampaat edessä, käsissä tulisi olla sopivasti kokoa ja kaikkien sormien pitäisi olla tallella.

Tärkeintä kaikesta on kuitenkin oma motivaatio hitaasti etenevän työn tekemiseen, joka aikanaan palkitsee itse itsensä soittamaan oppimisen muodossa. Lapin musiikkiopiston klarinettiluokkalaiset aloittavat soittamisen yhdessä yleensä toisena opintovuonna klarinettiyhtyeissä. Niissä myös tutustutaan useisiin muihin klarinettiperheen soittimiin.

Opettaja: Esko Parikka


Saksofoni

Saksofoni on metallirunkoinen puhallinsoitin. Adolphe Sax, alun perin belgialainen keksijä, rakensi ensimmäiset saksofoninsa vuosien 1841 ja 1846 välillä Pariisissa ja patentoi saksofonin vuonna 1846. Keksinnössään Sax yhdisti yksilehtisen puupuhaltimen (kuten klarinetin) äänenmuodostuksen oboen kartiomaiseen putkirakenteeseen ja läppäjärjestelmään. Tämä tuotti aivan uudenlaisen soinnin. Vaikka saksofonin runko on metallista, se luetaan puupuhaltimiin äänen tuottamistavan vuoksi.

OpettajaEsko Parikka


Trumpetti

Trumpetti

Trumpetti on pienin vaskipuhaltimista. Trumpetissa on vain kolme venttiiliä, joita painellaan oikean käden kolmella sormella. Soittimen ääni syntyy soittajan huulten värähtelystä ilmaa puhaltaen.

Trumpetin soittoharrastuksen voi aloittaa noin 7-vuotiaasta alkaen. Trumpetin ääni on kirkas, ja trumpetti sopiikin hyvin kaikenlaisen musiikin esittämiseen yksin ja yhdessä isoissakin yhtyeissä.

Opettaja: Ari Sundström

 


Käyrätorvi

KäyrätorviKäyrätorvi (corno it.= sarvi, waldhorn saks.=metsätorvi, horn engl. = torvi)

”Metsä on aivan hiljainen, kunnes jostain kaukaa kuuluu torven ääni. Se on merkki. Pian syöksyvät esiin ratsastajat. Joukon etupäässä torvensoittaja soittaa ja ohjastaa toisella kädellä.”
Käyrätorvi on vaskipuhaltimiin kuuluva soitin, jonka ääniala on jopa neljä oktaavia. Käyrätorvi soveltuu hyvin kaikkiin soitinryhmiin ja soolosoittimeksi. Käyrätorven ääni on vaskisoittimista kolmanneksi korkein (ensin kornetti ja trumpetti).

Käyrätorven esikuvia ovat olleet kaikenlaiset muinaiset luiset sarvisoittimet ja metsästystorvet. Raamatusta muistamme shofar-torven (oinaansarvi), jolla Jerikon muurit sortuivat. Varhaiset käyrätorvet olivat luonnontorvia, joita huulia pärisyttämällä saatiin osasävelsarjan ääniä. Erikorkuisia ääniä saatiin muuttamalla puhalluksen voimakkuutta, kielen korkeutta ja huulten tiukkuutta. Luonnontorven viritystä vaihdettiin lisäämällä ja poistamalla eripituisia putkia. Metsästystorvea vielä ulkoisestikin muistuttavaa käyrätorvea alettiin käyttää laajemmin musisointiin vasta 1600 -luvun lopulla. Muutamien viimeisten vuosikymmenien aikana, vanhan musiikin esittämiskäytäntöjen suosion myötä, luonnontorvet on kaivettu uudelleen esille.   Muusikoiden ohjelmistossa ovat tärkeitä Mozartin neljä säilynyttä käyrätorvikonserttoa sekä Beethovenin kolmas ja viides sinfonia ja käyrätorvisonaatti.  Käyrätorvensoittaja saattaa hallita myös barokkitorven, Wienin torven ja alppitorven soiton. 

Sinfoniaorkesterin minimimuoto vakiintui 1700 -luvun lopulla eli klassismin aikakaudella. Aina pareittain esiintyviin puhaltimiin tulivat mukaan käyrätorvet ja klarinetit. Käyrätorveen kehitettiin 1700-luvun alussa erillisiä viritysputkia, joita vaihtamalla voitiin tarvittaessa muuttaa soittimen sävellajia. Toinen uutuus, jolla oli pitempiaikaisia seurauksia, oli dresdeniläisen A. Hampelin esittelemä tukkeamistekniikka vuosisadan puolivälissä.  Siinä oikea käsi työnnetään kuppimaiseksi muotoiltuna torven suuaukkoon eli kelloon.  Tämä muuttaa hieman putken pituutta ja mahdollistaa oikean huulitekniikan kanssa normaalia laajemman yläsävelsarjan käytön.  Käsitekniikka vaikuttaa myös äänenväriin, ja kun samaan aikaan kello-osan läpimittaa kasvatettiin, sai käyrätorvi sille ominaisen tumman ja pehmeän äänen.

Nykyaikaisessa käyrätorvessa ympyränmuotoon kierretyn putken pituus on 3-5 metriä ja siinä on 3-4 sylinteriventtiiliä. 1800-luvun alussa keksittyjen venttiilien avulla käyrätorvella voidaan soittaa joustavasti eri sävellajeissa. Tuplatorvissa on myös neljäs venttiili, jolla saadaan normaalisti f-viritteinen torvi b-viritteiseksi. 

Käyrätorvesta pidellään kiinni siten, että vasen käsi pitelee soitinta pikkusormella venttiilien alapuolelta ja oikea käsi on kelloon työnnettynä, mutta ei sen sisällä kokonaan.  Käyrätorvea pidellään käsien varassa.  Nuoremmille on myös pienempiä torvia, joilla voi soittaa istualtaan torvi polven varassa. Lapsen käyrätorven halkaisija on 31cm, rungon halkaisija 29cm ja paino 2,05kg.  Soiton helpottamiseksi on kehitetty myös erilaisia tukia.  Sopiva aloitusikä on 8 – 10 vuotta.  Käyrätorvi soveltuu sekä soolosoittimeksi että erilaisiin yhtyeisiin.  Ohjelmistoa löytyy laidasta laitaan. Muistamme Jean Sibeliuksen Finlandian, jossa soi neljä käyrätorvea tai John Williamsin uljaan Star Wars -tunnussävelen. 

Suomalaisen käyrätorvikoulun pani alkuun Holger Fransman (1909–1997), joka kasvatti monta sukupolvea käyrätorven soittajia ja loi kansainväliset yhteydet. Esimerkkinä nykyajan suomalaisesta menestyneestä käyrätorvensoittajasta on Markus Maskuniitty, joka aloitti soiton 9 -vuotiaana. Nykyisin hän toimii Saksassa käyrätorvensoiton professorina ja soittaa Berliinin radion sinfoniaorkesterissa soolotorvea.

Käyrätorvi on se soitin, joka soi kun elokuvissa lennetään helikopterilla vuoristomaisemassa. Sinfoniaorkesterin sielulta luonnistuvat niin pumpulinpehmoiset serenadit kuin sankarilliset karjahduksetkin.

Käyrätorvi ei päästä soittajaansa helpolla ja vaatii vahvaa asennetta, mutta ei tuntikausien harjoittelua. Soiton voi aloittaa n. 6-7 vuoden iästä ylöspäin.

Opettaja: Ilkka Puputti


Baritonitorvi

Vaskisoitin, jonka ääniä vaihdellaan huuliotteella ja venttiileillä (kuten trumpetissa). Tuuban "pikkuveli". Baritonitorven soiton voi aloittaa jo n. 8-vuotiaana tenori- tai alttotorvella.

Opettaja: Hiromitsu Kobayashi


Pasuuna 

LMO-Trumpetti.jpg

Vaskisoitin, jonka ääniä vaihdellaan huuliotteella ja luistilla eli slaidilla. Soiton voi aloittaa pikkupasuunalla jo n. 8-vuotiaana, mutta suositeltavin aloitusikä on n. 12-vuotiaana.

Opettaja: Hiromitsu Kobayashi

 


Tuuba

Vaskisoitin, jonka ääniä vaihdellaan huuliotteella ja venttiileillä (kuten trumpetissa). Vaskisoittimista isoin ja matalin. Suositeltavaa aloittaa n. 12-vuotiaana. Voi aloittaa aikaisemmin myös altto-, tenori- tai baritonitorvella.

Opettaja: Hiromitsu Kobayashi

 

Sähköbasso eli bassokitara on kontrabassosta poiketen usein kiinteärunkoinen sähköisesti vahvistettu soitin. Sähköbasso on lähtökohtaisesti bändisoitin ja ns. komppiparin (rummut+basso) toinen, tärkeä puolisko. Monesti kuulee puhuttavan että basso on bändin tärkein soitin.

Basso on sähkökitaran tapaan myös hyvin ilmaisuvoimainen soitin. Esitystekniikoita on monia, esim. näppäily, slap/peukutus ja plektrasoitto, sekä tietysti otelautakäden liu'utukset ja muut legatot. Nykyään useat basistit käyttävät vahvistinten lisäksi myös efektejä runsaasti ja efektipedaaleista on tullut basistien vakiolaitteistoa. Vaikka basson rooli bändissä usein on säestävä/komppaava, on moni basisti esiintynyt edukseen myös solistina. Moni kontrabasisti soittaa sähköbassoa sivusoittimena ja päin vastoin.

Kuuluisia kansainvälisiä bassovirtuooseja on esim. suomalaissukuinen Jaco Pastorius, Rocco Prestia, Nathan East, Marcus Miller, Rober Trujillo ja Steve Harris. Suomalaisista huippubasisteita mainittakoon Pekka Pohjola, Lauri Porra, Heikki ”Häkä” Virtanen ja Harri Rantanen.

Sähköbasson opetussuunnitelmassa rytmiikka näyttelee suurta osaa. Oleellinen osa basismia on ymmärtää rooli bändissä. Eri tyylien, tekniikoiden, nuotinluvun, vapaan säestyksen, harmoniaopin  ja improvisoinnin lisäksi tunneilla käydään läpi mm. esitystekniikkaan (vahvistimet, lisälaitteet, efektit) liittyviä asioita.

Opettaja:  Petteri Arvola

Sähkökitara

Sähkökitara on instrumentti joka mullisti rock-musiikin 1950-luvulla. Ikonisiin sähkökitaristeihin kuuluvat mm. Jimi Hendrix, Stevie Ray Vaughan, Jeff Beck, Slash, Eric Clapton, Yngwie Malmsteen, Steve Vai ja monia muita. Myös suomalaiset kitaristit kuten mm. Esa Pulliainen, Albert Järvinen, Aleksi Laiho, Jukka Tolonen ja Vaikkapa Heikki ”Hetta” Laurila ovat ansioituneita mestareita.

Sähkökitara on ilmaisuvoimaltaan yksi voimakkaimmista soittimista, kiitokset erilaisten soittotekniikoiden, esitys- ja lisälaitteistojen sekä innovatiivisten ja ennakkoluulottomien uranuurtajien ja uudistajien ansiokkaan työn vuoksi. Instrumentillä on kuitenkin vahvat juuret Pohjois-Amerikkalaisessa blues- ja roots-musiikissa, jonka opintoja ei voida sivuuttaa, kuitenkin oppilaan omien musiikillisten tavoitteiden ollessa keskiössä. 

Opetus pääsääntöisesti käsittelee osa-alueita joita tarvitaan kaikissa rytmimusiikin tyyleissä. Näitä ovat mm. rytmiikka, tekniikka, vapaa säestys, harmoniaoppi, improvisointi ja eri esitystekniikan hallinta (mm. vahvistimet ja efektit). Näiden lisäksi yleiset estetiikan ja tyylinmukaisuuden sekä nuotinluvun opinnot sisältyvät opintosuunnitelmaan.

Opettaja: Petteri Arvola